torstai 22. marraskuuta 2012

Kaamoksen torjuntaa, tarvitaanko sitä?

Kosotäti kysyi kärsinkö kaamosväsymyksestä. Tähän olisi hurjan helppo vastata lyhyesti "en", mutta jospa vähän tarkemmin kuitenkin?

Minulle rakkain vuodenaika on syksy, sen pimenevät illat. Ja nautin suunnattomasti talviaamuisin kun on pimeää (ja kylmää) ja voi sytyttää kynttilän melkein ennen kuin avaa itse silmänsä. Suomen talvi ei ole koskaan ollut mielestäni pitkä eikä pimeä. Sehän käy valostumaan jo joululta, ja pimeän suojassa on mukava olla sen hetken kun sitä kestää.

Lasten kannalta asiassa on kuitenkin mutta. Meiltä on pitkä, valoton tie kouluun ja pysäkille. Sain toissaviikolla yllättäen kuulla, että Koululiitu-ohjelman mukaan koulutiestä puolet ON vaaralliseksi luokiteltua tieosuutta eli lapsille olisi kuulunut kuljetuspalveut. Hakemuksemmehan torpattiin ilmoittamalla ettei tie ole vaarallinen vaikka näkeehän sen sokeakin missä mennään. Uudet rajoituksetkaan eivät ole vielä vauhtia hillinneet isoimmilta autoilta. Olemme saattaneet pikkumiestä siis kaksi vuotta eestaas koulupäivinä, koska yksin häntä ei ole voinut laskea. Eikä vieläkään oikein voi, yhä kuljemme ainakin puolet matkasta yhdessä ellei hänen ole aivan pakko jostain syystä selvitä yksin. Matkaa on vain 1,7km, mutta ensin on tuulinen pitkä pimeä pelto, sitten tämä vaarallinen vauhtitie ylämäkineen mutkineen. Se aurataankin varsin kapeaksi talvisin ja siellä seisotaan umpihangessa odottamassa ohiajavia autoja. Näkyvyys on heikko juuri pahimmalla kohtaa.

Eli sellaista väsymystä pimeä kyllä aiheuttaa. Vai onko se turhautumista ja huolta?

Sitten valoisampiin aiheisiin tai ainakin kirkkaampiin. Se Valamon luostarin kalustoon kuuluva kadilo sai uuden ilmeen korjauksessa ja puhdistuksessa. Valmis!

Andeks, nüüd pole eesti keelt! :)

Ei kommentteja: